Lumet suli!

Vihdoin lumet olivat sulaneet lähiampumaradan tieltä niin, että pääsin ampumaan! Itse radalla oli pienoiskivääriradan katoksen katolta lumet valahtaneet ovien eteen, joten radalle käynti piti tehdä radan sivusta. Koska olin ainoa ja jäljistä päätellen kevään ensimmäinen kävijä, ei se ollut ongelma. Ongelma sensijaan oli metsuri, joka päräytti raivaussahansa käyntiin radan vieressä juuri, kun olin saanut releet reilaan ja aloittamassa ammunnan. Kaveri oli päätypenkan tasalla radan vieressä (välissä oli vielä pienoispistoolirata), mutta koska penkasta saattaa kimmokkeita joskus lähteä, enkä tiennyt, mihin suuntaan kaverin raivaus etenee, pakkasin kamat takaisin autoon ja kävin asioilla. Palatessani parin tunnin päästä oli raivaustyöt ohi ja pääsin rauhassa testailemaan Rugeria.


Rugerin petauksessa oli massaa päässyt purkuruuvin koloon, jossa se painoi purkuruuvia vinoon, ja sitämyötä ilmeisestikin vaikutti myös aseen sielunelämään käyntiä heikentävästi. Dremel korjasi helposti tilanteen. Kasat paranivatkin systemaattisesti kaikilla kokeilluilla patruunoilla.

Olin valinnut radan aurinkoisen reunan; varjoisalla reunalla oli vielä lunta maassa. Huomasinkin sitten, että auringon paahtaessa paljaaseen maahan ilma väreili aivan suunnattomasti. Jossain välissä kasat venähtivät moninkertaisiksi pystysuunnassa, enkä keksinyt oikein muutakaan selitystä ilmiölle, kuin ilman väreilyn aiheuttaman tähtäysvirheen. Lisäksi, jottei säätäminen loppuisi, niin huomasin, ettei 15 vuotta vanha Bushnell Sportview 3-9x32 ole kaikkein paras vaihtoehto tähtäimeksi. Ihan hyvin se on toiminut kyllä nämä vuodet, ei siinä mitään, ja se kelpaa yhä käyttöön. Joten kamat kasaan ja kotiin säätämään...



En omista yhtään hyvää optista tähtäintä, valitettavasti. 6.5x55 lintukiväärissäni on Leupoldin VX-I 4-12x40, Bushmasterissa Burris Fullfield II 3-9x40. Molemmat käyttävät Leupoldin QRW-renkaita, joten tähtäinten kokeilu Rugerissa oli hieman helpompaa kuin tavallisesti, koska en joutunut vaihtamaan renkaita/jalustoja. Leupold oli kiinni ehkä 5 minuuttia; parallaksi 50 metrissä oli aivan käsittämätön!. Burris osoittautui tässä suhteessa paljon paremmaksi, havaittavaa parallaksivirhettä ei 50 metrissä ollut. Joten Burriksen kanssa takaisin radalle. Bushnellin laitoin takaisin Sako M78:n päälle vanhoilla Milletin teräsjaloilla. Tarkoitus on pitää Sako alkuperäisenä, eli en sitä petaa, vaikka se sitä kipeästi vaatisikin. Turha siis laittaa aseeseen parempaa tähtäintä, petaamattomana sen tarkkuus on kuitenkin... arvaamaton.

Seuraavat havainnot sitten Rugerista: laukaisu, vaikka se T-malleissa onkin mukamas hieman parempi, kuin tavallisissa, ei ole kovin kummoinen. Lisätään tähän sään äkillinen kylmeneminen +10 asteesta +2 asteeseen, lumi- räntä- ja raekuurot ja kotiin unohtuneet sormikkaat, niin lopputulos on se, että tarkasti ampuminen loppui ehkä parissakymmenessä minuutissa. Anyways parikymmentä minuuttia riitti havaintoon, että aina paranee.

RWS:n sikakallis R 100 osuu todella hyvin, 11 mm kasa. Toisessa kasassa oli 4 laukausta 10 mm:ssä, yksi pari senttiä muista erillään. Näyttää siltä, että joskus lippaan ensimmäinen patruuna napsahtaa vähän omille teilleen; täytyy kiinnittää huomiota, tapahtuuko niin säännöllisesti, ja tapahtuuko niin ladattaessa ensimmäinen patruuna avoimelta lukolta/suljetulta lukolta. Vai oliko kyseessä kiikarin säätämisen jälkeisen ensimmäisen patruunan syndrooma. Täytyy jatkossa muistaa kopauttaa tähtäintä säädön jälkeen kunnolla.. tai sitten ampua "asetuslaukaus"..

CCI:n Standard yllätti. Kasat olivat järjestään kohtuullisen symmetrisiä, ja kooltaan 15 mm kahta puolta. Täytyy käydä hakemassa näitä lisää, kauppiaalla ei tainnut olla tätä erää enää kuin pari tuhatta jäljellä, uusi erä tulossa, ja sen osuntaa ei tämän erän perusteella voi ennakoida.

Muita patruunoita en ehtinyt kunnolla testaamaan ennen näppien jäätymistä. Suuntaa-antavia tuloksia toki sain. Lapuan Center-X vaikuttaa oikein lupaavalta, muutaman 15-20 mm luokkaa olevan kasan sain, ennenkuin kärpäset ilmaantuivat. SK:n Magazine käy selvästi CCI:ä heikommin, SK:n HVHP osoitti lupaavia merkkejä sekin. Jopa Federalin High Velocityt kävivät ensimmäistä testiä (korjaamattomalla petauksella) selkeästi paremmin, mutta silti 25-> mm luokkaa olevia kasoja.

Puran vielä Rugerin laukaisukoneiston ja arvioin, olisiko osien kiillottaminen vaivan väärtiä, vai pitääkö ruveta säästämään Jardia varten... :I.

No ei se tie sinne ampumaradalle ole sula. Haldexin avulla sinne ehkä pääsisi, vaikka rata onkin harjun päällä, ja tie on jyrkkä. Mutta kun liittymässä on aurauspenkka, jossa lunta yhä 40 cm, niin ei riitä maavara, enkä aio käyttää Skodaa aurana. Joten odotellaan vielä.

No, maksulliselle radalle pääsi kyllä. Ja porukkaa riittää. 80% asiakkaista katsoo parhaan asusteen ratakäynnillä olevan "J-J"-merkkinen kalvopuku tai ainakin fleece. Jotenkin tuollainen, testienkin mukaan ala-arvoinen, kalvopuku yhdistää meitä suomalaisia harrastajia. Vähän kuin oma univormu...
Jostain syystä radalla tulee oman aseen käyntiä kommentoida kohtuullisen isoon ääneen itsekseen, ihan vain ohimennen.. "Heh-heh, kyllä on tarkka pyssy!". Yhden tällaisen, viereiseltä pöydältä Sako 85:llä ampuvan itsekseen puhujan hiljensin syksyllä niittamalla oman tauluni 200 metriin hekottelijan taulun viereen ja ampumalla Bushmasterin Varminterilla 5 laukauksella 27 mm kasan lähes yhdellä henkäyksellä. Hävisi kaverin taulu, kaverin hekotus ja kaveri saman tien radalta.

Ja sitten on tyyppi, joka tulee paikalle viimeisten joukossa, maalaa siluettikuvat (siis ne, joita kaikki muut ovat ampuneet jo 3 tuntia) mustalla ja katsoo tämän toimenpiteen siirtävän kuvien omistuksen juurikin hänelle. Ammupa kohdistuskuvaan (kuten olet siis ampunut jo 3 tuntia), niin sitten käydään yksitellen tenttaamassa muut ampujat, että kuka siihen ampui!? Kun tulee jälkiä!. VTU, jos haluaa tarkistaa aseen kohdistuksen/käynnin siluettikuviin ihan niinkuin olisi omalla henkilökohtaisella radalla, niin PRINTTAA SE VTUN ELUKAN KUVA PAPERILLE JA AMMU SIIHEN PAPERIIN! Onko se sinun harrastuksesi jotenkin tärkeämpi, kuin muiden harrastus? Vai vtuttaako "vierasampujat"? Me vierasampujat maksamme hyvät rahat siitä, että pääsemme radalle. Jos vierasampujat on mielestäsi ongelma, niin se ongelma on seurasi sisäinen. Käsitelkää asia seuran/jaoston seuraavassa kokouksessa. STANA!

Kuulostaa ehkä ilkeältä, mutta juuri noin joskus koen tilanteen eräällä Itä-Uusimaalaisella (vai onko se nykyään Uuttamaata) radalla, jolla puitteet ovat kyllä ihan ok, mutta kun meitä on moneksi... No, olen tunnettu kyynisyydestäni ja sarkastisuudestani. Mutta ihan totta: Ampumarata poistaa "äijistä" viimeisetkin itsekritiikin rippeet, ja "äijistely" saa aivan käsittämättömät mittasuhteet. Tänään radalla oli isä 10-11 vuotiaan poikansa kanssa ampumassa pienoiskiväärillä. Hienoa! Isä ja poika ampuivat yhdessä (niitä siluettikuvia, jotka joku sitten maalasi ja omi myöhemmin), joten kyseessä oli todellakin quality time. Mutta sitten paikalle sattui isän 3-4 kaveria... ja puheeseen (pojan kuullen) alkoi ilmaantua se vtu-hehe aika tiheään... oi voi :(. Pahimmat esimerkit ovat ne, joiden puheessa alkaa ampumaradalla samaan virkkeeseen ilmaantua erinäiset etniset vähemmistöt ja erinäiset ampumasuoritukset. Näitä on nähty.

Anyways, kaverin CZ on yhä edelleen ongelmallinen. Tarkemmin ottaen se on erittäin kranttu latauksen suhteen. Kaveri latasi ihan mukavan setin .223:a eri ruutimäärillä (vain N140:llä tosin), ja sieltä VV:n taulukon minimin ja maksimin puolestavälistä löytyi lataus, joka kävi 15 mm kasan 150 metriin 4 laukauksella. 4 laukausta 5:n sijaan siksi, että luodittaessaan yhtä setin patruunaa, kaveri asetti hylsyn hylsynpitimen päälle.. ja teki silti määrämittaisen patruunan... joten se meni haaskuuseen. Latauksen kasvaessa minimistä kohti tuota hyvin käyvää, kasat pienenivät systemaattisesti, ja latauksen kasvaessa, kasvoivat kasatkin. Tuo hyväksi osoittautunut lataus on muuten aika tarkkaan sama, joka käy Varminterissani parhaiten. Tosin luoti on kaverilla Lapuan uusi niippiuraton 55 graininen, omassa latauksessani käytän niippiurallista, 222:een tarkoitettua luotia.

Ja Ruger on juuri niin pienoiskivääri, kuin voi odottaakin. Tarkoitan sitä, että se on hyvin tarkka patruunoista. Kovin suurta valikoimaa ei tosin nyt ollut mukana, mutta Federalin halpis-targetit eivät käy! SK:n high-velocity HP:t olivat lupaavia, jo alle 2 sentin kasaa 50 metriin. RWS:n sikakalliitt R100:t myös alle 2 sentin kasaa, hieman paremmin kuin SK:t. Voiton vei Lapuan wanhat Masterit, joita sain Browning Buckmarkin kylkiäisinä, 15 mm kasalla. No, testit jatkuvat, kunhan saan hankittua vähän isomman valikoiman patruunoita. Sama vaiva oli Buckmarkinkin kanssa, sille maistuu parhaiten Eleyn Pistol Match, joka on tyyris sekin. Lähes yhtä hyvin sille maistui Eleyn vastaava, edullisempi patruuna, jota ei tietenkään enää valmisteta. Oliko se Pistol Sport vai Pistol Practise?

Lumien sulamista odotellessa... torstaina mennään ampumaan talven jälkeen ensimmäistä kertaa haulikoilla. Veikkaan, että lajina on tuttu metsästystrap, mikäli radat on sopivasti viritetty. Sporting-radan avautumista joututaan vielä odottelemaan.

Pääsiäinen on sitten vietetty, ja nyt sitten vietetään "läsnäolovelvoituksetonta aikaa". Kiirastorstai-iltana meille tuli ystäväpariskunta A ja P viettämään aikuisten aikaa; heidän kaksi tyttöään olivat isovanhempiensa luona. Kyllä oli taas hauskaa! Laitoimme yakinikua ja tori no kara-agea; söimme siis hyvin. Ja hieman joimmekin.

Pitkäperjantaina sitten -sopivasti toettuamme- pidin A:lle pikakurssin kiväärinpatruunoiden latauksesta. Latauslaitteet (Leen ns. juhlasetti + kaulasupistusholkkisarja.. ihan hyvät ne on!) annoin A:lle joululahjaksi jo toissa jouluna, mutta jotenkin on hänellä jäänyt lataamisen aloittaminen aloittamatta. No, ehkä hän nyt vihdoin sai tarvittavan kipinän.

A toi tullessaan kiväärinsä, .223-kaliperin CZ 527 Varmintin, pedattavaksi. Taisin jossain vaiheessa luvata pedata sen, kun A tuskaili osunnan kanssa. Kokeillessani A:n kivääriä se ampui 25-30 mm 5 lks kasaa 150 metriin Norman Jaktmatcheilla. A ampui sillä 40-50 mm kasoja, ja viimein jollain ampumaratakäynnillä A ei saanut oikein minkäänlaista järkevää kasaa aikaiseksi. Oma Bushmaster Varminter ampuu säännöllisesti <25 mm 5 lks kasaa 150 metriin, joten tiukka paikka taisi olla A:lle. Lohdutukseksi sitten tuli kai mainittua se petaaminen... no, huutoonsa pitää vastata. Nythän minulla on sopivastI aikaakin..

Ensimmäinen huomio rautoja irroittaessani olikin sitten se, että kiinnityspultit olivat erittäin löysällä! Että silleen.. Menisiköhän läpi, jos vain kiristäisin pultit ja veisin kiväärin takaisin. "Valmista tuli, nyt pitäisi taas osua!". No, luvattu mikä luvattu. CZ:ssa on taaemmassa pultinreiässä metalliholkki, etummaiseenkin olisi hyvä sellainen laittaa, mutta mennään nyt näin. Jätin pulttien reikien ympärille vähän puuta alkuperäiseen korkeuteen, että saan raudat istumaan oikealla korkeudella. Eipä siinä sen ihmeempiä.

Lopputulos olikin aivan toimiva. Jos kyseessä olisi oma kiväärini, siistisin vielä jälkeä hieman toisella petauskerralla, nyt massaa oli kehyksen sivuilla hieman liian vähän ja jälki on hieman rumaa. Kehyksen etu- ja takapään sekä rekyylivasteen ja piipun alkuosan petaus onnistui hyvin, joten koeammunnan jälkeen sitten päätän, korjailenko petausta vai en.

Kun petauskamat ja työkalut oli kerran otettu esiin, niin ajattelin sitten pedata Rugerin 10/22:n saman tien, samalla siivoamisella selviytyy tästäkin. Tämä Ruger on muuten uusi, en ole ampunut sillä vielä yhtään... Joten ennen/jälkeen-vertailua tarkkuudesta ei sitten ole luvassa. Liekö hölmöä pedata ennen koeammuntaa.. tiedä häntä. Uskoakseni petaaminen ei ainakaan heikennä käyntiä..

Rugerissa onkin sitten tasan yksi kiinnityspultti. Raudat kiinnittyvät puihin kehyksen etuosastan jatkeesta. Muuten kehys käytännössä kelluu irti puista. Paksupiippuisissa Rugereissa tukin piippukourun etupäässä on kohouma, johon piippu tukeutuu painollaan ottaen näin taakkaa kiinnityskohdasta. Petaus siis on hieman erityyppinen tässä mallissa. Piipun on saatava tarpeeksi tukea, jottei se painollaan rasita kiinnitysruuvia ja sen ympäristöä SEKÄ itse kevymetallista kehystä. Päätin pedata kehyksen ulokkeen sekä piipun aina painopisteeseen saakka.

Petauksen jälkeen vielä silpaisin piippukourun etupään kohouman pois ja suojasin jäljet tukkiöljyllä.

Sitten voisikin lähteä katsomaan, olisiko se STANAN AMPUMARADAN TIE JO SULA!