torstai 21. huhtikuuta 2011

Hallitusneuvotteluja käydään... Ehdokkaani ei päässyt eduskuntaan, taisi jäädä noin 500 ääntä uupumaan. Olisin ehkä äänestänyt häntä ilman tätä sisuksia kiertävää aselakifarssiakin, perustuen mm. siihen, että hänellä on sama ammatti kuin minulla, hänestä paistoi läpi oman suhtautumiseni kanssa samankaltainen kyyninen suhtautuminen -nyt jo entiseen- poliittiseen ilmapiiriin ja hän asuu entisessä kotikaupungissani. Mutta en olisi missään nimessä äänestänyt hänen edustamaansa puoluetta! Annoin ääneni myös sellaisille arvoille, joita en jaa. Edustuksellinen demokratia... tästä joskus kirjoitinkin.

Joka tapauksessa, entinen poliittinen -ja ihan oikeasti- jähmettynyt "eliitti" on menettänyt luottamukseni. Tunnen ehkä hieman jopa syyllisyyttäkin: isäni puolelta periytyy vahva keskustalaisuus; isoisäni oli keskustalainen paikallispoliitikko, ja tarinan mukaan jopa Virolainen aikoinaan Keskustan puoluepäivillä ääneen ihmetteli, missä hän on, kun ei ollut vielä häntä nähnyt. Isänikin, vaikka onkin pappi, oli hetken aikaa keskustalainen kunnanvaltuutettu, kunnes huomasi, etteivät kirkkoherran ja kunnanvaltuutetun roolit oikein ole yhteensopivia. Pappisvirka oli hänelle selvästi vakaumuksen asia, politiikka ehkä isä-poika -trauma. Isäni pikkuserkku on pitkän linjan keskustalainen poliitikko, entinen ministeri jopa.. ja hänkin putosi eduskunnasta. Good riddance! Äitini puolelta taas periytyy vahva sosiaalidemokraattisuus.

Anyways, puhuin luottamuksesta, jatkan siitä.
Ensimmäisen oman aseen (haulikko) hankkimis- ja hallussapitoluvan sain nykykäytännön mukaan ehkä hieman kevyellä prosessilla. Entuudestaan minulla oli rinnakkaislupa pienoiskivääriin, jonka kinusin vanhemmiltani ollessani vasta 14-vuotias. Isäni hankki luvat, ja Toz ostettiin hänen nimiinsä, minä hain sitten rinnakkaisluvan, kun täytin 15. Tuo rinnakkaislupa on muuten yhä voimassa, vaikka tuosta tapahtumasta on kohta 30 vuotta. Niin, se ensimmäinen oma ase! Suoritin ystäväni yllytyksestä metsästäjätutkinnon, ja haulikko piti saada. Niinpä siis nimismiespiirin (joka koostui kolmesta kunnasta, joissa yhteensä oli alle 6000 asukasta) kansliaan, ja se A5-kokoinen kuponki tiskin takana olevalle tädille. Täti vie kupongin viereiseen huoneeseen, jossa avoimen oven takana nimismies pöytänsä takana työskentelee. Nimismies nojaa tuolissaan senverran taaksepäin, että näkee, minkä näkoinen poika siellä tiskin takan oikein on, suorittaa rekisteriseulonnat, mielenterveysanalyysit ym. tarvittavat proseduurit kahdessa sekunnissa, nojautuu takaisin eteen ja allekirjoittaa hankkimisluvan. Kun haulikko oli sitten ostettu, mentiin täytetyn kupongin kanssa takaisin kansliaan (muistanko oikein, että silloin ei kauppiaalle oletuksena jäänyt mitään dokumenttia kaupasta, ja kauppiaat joutuivat ottamaan kopion luvasta omaan kirjanpitoonsa...?), jossa täti rullaa pahviläpyskän kirjoituskoneeseen, naputtaa tarvittavat tiedot läpyskään, nuolaisee 10mk ja 2mk leimamerkit läpyskän kanteen, rahastaa sen 12 mk, ojentaa luvan ja toivottelee jahtionnea.
Aivan kauheata. En ymmärrä, miten voi olla mahdollista, että puheenaolevalla haulikolla ei ammuttu kuin riistaa ja kiekkoja. Ei siis ollenkaanlainkaan ihmisiä.

Ensimmäisen pienoispistoolin (tai omalla kohdallani -revolverin) luvan sain 18-vuotiaana 20 minuuttia sen jälkeen, kun olin käynyt pankissa maksamassa paikallisen ampumaseuran liittymismaksun. Niitä liittymismaksutilisiirtolappuja oli siellä Osuuspankin tiskillä valmiiksi kirjoitettuna nippu. Seura otti jäsenekseen kaikki ne, jotka osasivat soittaa seuran sihteerille ja kysyä, jotta missä niitä lappuja olisi. Pitihän maalaiskunnassa olla nuorisolla harrastusmahdollisuuksia! Ja seura on muuten kasvattanut pistooliammunnan maailman- ja euroopanmestarin, ja seurasta eronnut ja oman seuran perustanut haulikkojaosto on kasvattanut käsittämättömän määrän suomenmestaruusmitalisteja sekä yhden olympiavoittajan (jota muuten opetin lukiossa tehdessäni opettajien viransijaisuuksia kirjoitusten ja asevelvollisuuden välissä. Tähänastisen työurani ehdoton kohokohta!) Eikä sillä ensimmäisellä pienoisrevolverillani, S&W M17:llä, ammuttu yhden yhtä ihmistä! Vaan ampumaradalla sillä ammuttiin pahvitauluja, ja niistäkin vain ihan niitä kaikkein sisimpiä osia! Ei ammuttu lähes sarjatulta pitkin pahveja! Eivätkä seuran muutkaan ampujat haahuilleet ympäri kyliä ammuskelemassa toisia. Ja seura järjesti tutustumispäiviä, jolloin kuka tahansa pääsi kokeilemaan ammuntaa pienoispistooleilla ja haulikoilla. Näillä tutustumispäivillä tapasin useampaankin otteeseen yläasteikäisiä poikia, joita olin noilla tuurausvuoroillani opettanut, ja joista jo opettajainhuoneessa varoiteltiin ihan aiheesta. Ja siellä radalla nuo pojat olivat aivan jotain muuta, kuin siellä koulussa. Pojat olivat tarkkaavaisia, oppivaisia, huomaavaisia ja muutenkin hyvin luottamusta herättäviä, eivät sellaisia AD/HD-tapauksia, joiksi heitä olisi voinut epäillä koulukäyttäytymisen myötä. Erityisesti muistan yhden nuoren, joka oli erityisen hankala koulussa. Ammuimme yhdessä trapia kierroksen, ja paikallislehden toimittaja seurasi tapahtumaa, otti kuvia ja haastatteli toimitsijoita. Seuraavassa lehdessä oli kuva pojasta ampumassa, ja teksti kertoi, kuinka toimitsijat olivat erityisesti kiinnittäneet huomiota pojan keskittyneisyyteen ja varmuuteen ammunnassa ja haulikon käsittelyssä. Eikä ainakaan minulla ollut tuon pojan kanssa mitään hankaluuksia koulutyössä tuon päivän jälkeen.

Ja ensimmäisen "järeän käsiaseen" hankkimisluvan (pistooli, väljyys 9mm) sain nähdäkseni pääasiassa siksi, että olin nuhteeton ja hakemuskuponki oli siistillä käsialalla täytetty ja tarve perusteltu. (Mitä muutakaan oikeasti tarvitaan?) Nuoren miehen mieli täyttyi aidolla ylpeydellä; olen toiminut yhteiskunnan normien puitteissa enkä ole rikkonut sääntöjä tai lakeja, ja siten myös yhteiskunta luottaa minuun niin paljon, että antaa luvan pitää hallussa moista välinettä. Eikä silläkään Taurus pt99:llä ammuttu yhtään ihmistä.

Ja sitten tapahtui Myyrmäki. Voi-voi, sanottiin, ja todettiin, että olipahan erityisen syrjäytynyt, harhainen ja masentunut nuori. Internetiä ei arvattu ruveta kieltämään, eikä apteekkeja eikä rautakauppoja, joita kaikkia Gerdt käytti epätoivoisen teon valmistelussa. Mitähän tehtiin sille mielenterveystyölle kouluissa ja oppilaitoksissa? Ja sitten Jokela. "Yksittäistapaus". Ei toimenpiteitä. Ei mielenterveystyöhön eikä lainsäädäntöön. Ja sitten Kauhajoki. "Lähes sarjatulta ampuva kertatulipistooli! Komisario vastuussa! Lupia myönnetään sinne ja tänne! ASEharrastajat, kuuntelevat Rammsteinia ja ihailevat natseja!" Ongelma ei siis ole se, että nuori syrjäytyy eikä saa haluamaansa apua mielenterveysongelmiin, vaan se, että hän onnistuu hämäämään viranomaisia, ja saa aseen väärin perustein. Poistamma siis mahdollisuuden saada ase, oikein tai väärin perustein! Hip hurraa, maailma pelastuu (no se nuori siellä kaiken keskipisteessä tulee surkastumaan pois, muteisemitään, yksikaikkienpuolestajakaikkiyhden...eiku yksikaikkienpuolestavaan). Kiellämme aseet=ihmisiä ei tapeta!

Lainsäädäntö onkin varmasti se oikea tapa hoitaa tätäkin asiaa. MUT HEI! SÄÄDETÄÄN LAKI, JOKA KIELTÄÄ TAPPAMISEN! Haha! Asia hoidettu! (Joku nyt jossain piipittää, että sellainen laki jo on, ja silti ihmisiä tapetaan. Eihän se nyt voi pitää paikkansa, sillä jos eduskunnassa olevien, asioista jotain tietävien ihmisten mukaan ihmisten tappaminen jo olisi lailla kiellettyä, niin eihän ihmisiä tapettaisi! TIETYSTI pitää kieltää tappovälineiden hallussapito, silloin tappajat eivät voi tappaa, koska he eivät saata hankkia tappovälineitä sakkojen pelossa.)

Nyt yhteiskunta ei enää luota minuun, joten minä en luota yhteiskunnan säätävään ja toimeenpanevaan elimeen. Tuomitseva elin Suomessa tekee _aina_ niin kuin on säädetty, eikä sillä oikeastaan ole muuta vaihtoehtoakaan, joten sitä ei oikein voi osoittaa sormella puhuttaessa luottamuspulasta. Siksi siis äänestin puoluetta, jonka ehkä uskon luottavan tavalliseen, lakia noudattavaan ja nuhteettomaan kansalaiseen, ja heidän on nyt voitettava luottamukseni osoittamalla vastavuoroista luottamusta. Jos tätä luottamusta ei synny, en usko, että pystyn elämään tässä maassa, ja minä kun olen tähän maahan jo satsannut aika paljon. Pliis, luottakaa rehtiin ihmiseen!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti