Nyt on työmaalla mukana läppäri ja mokkula. Jee. Kännykässä on DNA:n liittymä, eikä kenttää oikein löydy, tämä paikka on kahden tukiaseman välissä, ja toisesta saa edge-yhteyden satunnaisesti (kun osaa sohottaa kännykkää oikeaan suuntaan), toisesta vain gprs:n, ja molemmista kenttä häipyy ajoittain täysin. Mokkulassa on TeliaSoneran liittymä (kotilaajakaistan kylkiäisenä sai mokkulan ilman eri maksuja; joskus sentään muistavat vanhojakin asiakkaita), ja sillä saa sentään vakaan yhteyden, mutta vain gprs:n. Ja näiltä seuduilta teleyhtiöt purkavat kiinteitä linjoja...
Alla olevassa heikkolaatuisessa kuvassa (joo-o, kännykkää valitessani kameran laadulla ei ollut minkäänlaista painoarvoa) oleva nuorukainen asustelee tuossa mökin nurkalla puukasassa. Kaverin luottamus suojaväriin on hellyttävä/säälittävä, tuo tampio juoksee hätyytettynä pari metriä pois ja jähmettyy paikalleen... Toivottavasti lumi tulee ajoissa tänä talvena; valkoisessa karvassa pikkuisen henki on kovin hellässä, jos maa on vielä musta...
 |
| Pupu pois piilosta, pupu on nähty! |
Vakikuikat viihtyvät yhä järvellä. Kuikkien ruoanhankinta on hämmästyttävän tehokasta, hetken uivat pää pinnan alle painettuna, sitten lupsmolskis, ja jonkun ajan kuluttua palataan pintaan kala nokassa. Kaikkein vaikuttavinta on kuikkien yhteistyö kalastuksessa: pariskunta ottaa hieman väliä, sitten toinen sukeltaa puolison suuntaan, joka puolestaan tarkkailee pinnan alle ja nappaa sen toisen edellään ajamasta parvesta kalan. Todella huima oli se näytös, jota sain kesällä seurata saunan terassilta, esittäjinä kymmenen kuikan parvi. Aina yksi lintu vuorollaan ajoi kaloja puolikaaren muodossa odottavien toverien luo... hämmästyttävää. Yksi hienoimmista näytelmistä, jonka olen koskaan nähnyt...
 |
| Vakikuikat ovat kyllä tuossa kuvassa, ovat ovat! |
Tuosta luonnon näytelmän näkemisestä tuli mieleen se ainoa kerta, kun olen karhun metsässä nähnyt. Olimme, minä ja kaksi ystävääni, Pohjois-Karjalassa kanalintujahdissa. Yhytimme metsopoikueen, jota ajattelimme verottaa yhden ukkometson verran. Suunnitelmana oli kävellä rinnan n. 50 metrin välein polun kahta puolta kohti vähän matkan päässä olevaa lampea, jonka suuntaan metsot karkkosivat. Olin oikeassa reunassa, hieman alempana kuin muut, joten näköyhteys katosi ajoittain, jolloin nousin ylemmäs ja tarkistin tilanteen. Jossain vaiheessa polku oli haarautunut, ja lähdin seuraamaan sitä oikealle menevää haaraa, kun muut jatkoivat suoraan. Vaikken nähnyt muita, en siitä huolestunut, koska osaamme toimia kohtuullisen hyvin jo yhteen, vauhti pysyy kaikilla suunnilleen samana, ja kun suunta on sovittu, ei minkäänlaisia toisten eteen kaartamisia ole tapahtunut.
No, päädyin sitten, en suoraan lammen rantaan, vaan lammen päähän, jossa lampi muuttui kosteikoksi. Edestä kuului rytinää ja sitten mielestäni ystäväni A astui jonkin ison rangan päälle, joka murtui. Siltä se kuulosti ainakin, A ei ainakaan tuolloin vielä ollut niitä kaikken kevytaskelisimpia... Ihmettelin hieman, kuinka A oli ehtinyt edelleni, ja jatkoin hieman eteenpäin ja nousin hieman korkeammalle saadakseni ehkä näköyhteyden. Hetken odoteltuani sainkin näköyhteyden, en tosin A:han, vaan 50 metrin päästä kuusen alaoksien takaa näkyville paukkaavaan karhuun. Sekunnin murto-osan ajan taisimme molemmat ajatella, jotta "O-ou! Not good!", sitten karhu pyöräytti persauksensa minua kohti ja katosi. Minä vaihdoin haulikkoon täyteiset (päättelin niiden olevan karhua vastaan hieman paremmat, kuin 6,5-millinen Scenar), ja kävelin jälkiäni takaisin, vähän niinkuin aikanaan Bangles lauloi, "Walk like an Egyptian", eli yläruumis ihan jonnekin muualle osoittaen, kuin jalat...
Kaveri sitten valisti myöhemmin, että karhu pitää meteliä ja osoittaa voimansa puita katkomalla, jos sitä kohden on ihminen tulossa, eikä karhua nyt vaan yhtään huvittaisi nähdä. Nalle oli kuullut tuloni, muttei saanut hajua, ja kun jäin paikalleni odottelemaan, oli Puh jatkanut matkaansa kohti minua. Enpä tuotakaan karhun käyttäytymistapaa tiennyt aiemmin, olisi varmaan pitänyt ottaa selvää, koska liikuimme karhualueilla ja tuoretta karhunkakkia oli siellä sun täällä. Varokeinoina olivat vain nuo täyteiset ja Peltosen vanhempi sissipuukko repun viilekkeessä kahva alaspäin kannettuna... ja nekin vain lähinnä jonkinlaisen valheellisen turvallisuudentunteen luomiseksi. Tieto ja karhujen käyttäytymisen tunteminen ovat kyllä paremmat varokeinot, jos haluaa karhuja vältellä.. tai sitten niitä ampua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti